sunnuntai 16. marraskuuta 2008

AD/HD – Oma luovuuden lähteeni

(Ylivilkkautta ja alitarkkaavaisuutta – vai päinvastoin?)

AD/HD (Attention defict and hyperactivity disorder eli tarkkaavaisuus ja ylivilkkaushäiriö) taitaa tänä päivänä olla masennuksen jälkeen yksi ”muodikkaimmista” mielenterveyteen ja/tai käyttäytymiseen liittyvistä diagnooseista. Tuntuu että varsin moni, etenkin miespuolisista hieman rentumman ja vauhdikkaamman olemuksen omaavista julkisuudenhenkilöistä ilmoittaa, joko leikillään tai vakavissaan AD/HD:sta löytyvän selityksen heidän normeihin heikosti sopeutuvalle käyttäytymiselleen. Useat lääkärit, psykiatrit, psykologit, opettajat jne. kyseenalaistavat koko sairauden olemassaolon ja pitävät AD/HD:n aiheuttamaa häiriökäyttäytymistä joko normaalina kehitysvaiheena tai ulkoisten tekijöiden myötävaikutuksesta syntyneenä. Nämä kriitikot joko unohtavat tai ovat kokonaan tietämättömiä siitä, että AD/HD ei edes ole psykiatrinen, vaan neurologinen sairaus, jonka syyt löytyvät aivojen rakenteesta ja välittäjäaineiden (mm. dopamiini) epätasapainotiloista. Jotta diagnosointikriteerit täyttyvät joutuu potilas usein läpikäymään laajoja neuropsykologisia testejä ja tutkimuksia (http://www.adhd-liitto.fi).


Omassa tapauksessani varsinainen diagnoosi saatiin aikaiseksi vasta aikuisiällä. Olin kyllä pienestä asti saanut nauttia hoitotätien ja opettajien ylimääräisestä huomiosta ja taisipa käyttäytymispsykologin vastaanottokin tulla varsinkin alle kouluikäisenä kovinkin tutuksi. Tästäkään huolimatta en missään vaiheessa päässyt hoidettavaksi tai saanut erityisopetusta, mitä olisin näin jälkeenpäin ajatellen kovasti tarvinnut. Syy tähän oli mielenkiintoinen – pärjäsin koulussa!

Senaikaisen tulkinnan mukaan minulla ei voinut olla poikkeavuuksia aivotoiminnassa tai oppimisvaikeuksia, koska kykenin jotenkin pysymään muiden oppilaiden perässä – ja välillä edelläkin. Arvosanani eivät olleet kovinkaan erikoisia, mutta yleisen keskiarvon yläpuolella joka tapauksessa. Yleisesti tarkkaavaisuushäiriöstä puhuttaessa ihmiset ajattelevat vaistomaisesti, että tästä kärsivä ihminen ei kykene rekisteröimään tai muistamaan havaintojaan. Todellisuudessa asia on usein aivan päinvastoin. Tietoa ja tapahtumia tallentuu pääkoppaan usein huomattavasti enemmän kuin olisi edes tarpeen, tosin ainoastaan pienissä murusissa. Ajan kuluessa tämä johtaa vääjäämättä yleistiedon karttumiseen, vaikka ei tarkoituksellisesti kykenisi juuri mitään opettelemaankaan.

Edellä mainituilla seikoilla onnistuin tahtomattani piilottamaan sen tosiasian, että kärsin lukihäiriöstä ja en käytännössä kyennyt muutenkaan keskittymään tarjolla olevaan opetukseen juuri millään lailla. Pulpetin sisältö, puissa leikkivät oravat ja se millaisia erilaisia sirittäviä ääniä eri sähkölaitteiden muuntajat pitivät olivat erittäin tehokkaita keinoja pitämää huomion muualla kuin oppivelvollisuuden määrittelemissä aiheissa. Koomisena yksityiskohtana mainittakoon myös, että minulla ei lukihäiriöstä huolimatta ole koskaan ollut suurempia vaikeuksia lukea, mutta kirjoittaminen on aina ollut sitäkin hankalampaa. Kirjoittamisen hankaluus johtuu pitkälti siitä, että havaitsen kyllä kirjaimet, mutta niiden kuten myös sanojen ja asioiden, tuottaminen loogisessa järjestyksessä on miltei mahdotonta. Ympärillä olevat ihmiset eivät aina ymmärrä AD/HD -henkilöä ja hänen vaikeuksiaan. Monet AD/HD -henkilöt ovat esimerkiksi jo lapsesta saakka saaneet kuulla olevansa laiskoja, huonotapaisia tai tyhmiä. Usein AD/HD -henkilölle saatetaan myös sanoa, että hän ”pärjäisi jos vain yrittäisi tarpeeksi” (Psykologipalvelu Psyyke: AD/HD -aikuisten kuntoutus).

Siirryttäessä kuvalliseen, tilalliseen tai abstraktiivisempiin luomisen muotoihin, joissa kronologisen lineaarisuuden ja jäsentelyn puute ei välttämättä näy itse lopputuloksessa, kirjoittamiseen liittyvät rajoitteet katoavat lähes tyystin. Tämä yhdistettynä taipumukseen jatkuvasti poimia ja imeä tiedonjyväsiä ympäristöstä, sekä kykyyn assosioida asioita, joilla ei ensituntumalta ole mitään tekemistä toistensa kanssa, saattaakin olla syy siihen minkä takia useat AD/HD -diagnosoidut ovatkin hakeutuneet aktiivisesti tai passiivisesti ammatteihin, joissa luovuus on lähestulkoon elinehto. Monen ihmiskunnan historian merkkihenkilön uskotaankin kuuluneen AD/HD -ihmisten joukkoon. Esimerkkeinä mainittakoon mm. Thomas A. Edison, Albert Einstein, John F. Kennedy, Wolfgang Amadeus Mozart ja lukuisat muut (http://www.adhd-liitto.fi)

Itselläni kesti melkein 20 ikävuoteen saakka, kunnes rehellisesti ymmärsin, että saatankin ihan oikeastikin olla hieman erilainen kuin valtaosa muusta väestöstä. Tätä ennen kuittasin itsekin moiset ajatukset teini-ikäisen, ja myöhemmin nuoren aikuisen, uhmana ja kapinana.

Omaksi onnekseni olen onnistunut hakeutumaan ja pääsemäänkin itselleni poikkeuksellisen hyvin soveltuviin oppimis- ja työskentely-ympäristöihin. Lukio tai oppivelvollisuuskoulut eivät vielä lukeutuneet näihin, mutta esimerkiksi kansanopistojen koulutusohjelmat ja viimeisin opinahjoni Lahden Ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutti sitäkin voimakkaammin. Viimeksi mainitun olen kokenut erinomaiseksi opiskelupaikaksi erityisesti tekemispohjaisen opetusfilosofiansa sekä, omasta mielestäni keskivertoa avoimemman ja heterogeenisemmän opiskelija- ja opettajakuntansa vuoksi.

Aikuisiällä AD/HD -diagnoosin saaneet ovat kokeneet sen joko helpotuksena tai todellisuuden murskaavana ”yllätyksenä” itse kuulun niihin, jotka ovat kokeneet tämän tiedon huojentavana ja omaa maailmankuvaani selkeyttävänä.